Räjähtänyt ja muniva Angry Birds -kakku

On taas vuoden pakollisen kakkupostauksen aika! Yli puoli vuotta onkin jo vierähtänyt tauolla, ja blogikin ehtinyt täyttää vuoden. Ihme Emännälle hyvin tyypillistä. Ajattelet hetken puuhakkaana tarttuvasi toimeen, ja kas vain, huomaat että päivä, viikko, vuosi jos toinenkin on vierähtänyt, ja homma ei ole edennyt mihinkään. 

Tällä kertaa hyvänä tekosyynä on toiminut perheeseemme ilmaantunut toinen mainio Pikku Apulainen, Ihme Lapsi nro 2, joka on aloittanut suoraan työnjohtotehtävistä työllistäen alaisiaan vaipanvaihtorallilla ja imetysmaratoneilla, ja tehnyt elämästä entistäkin ihmeellisempää! Olen saanut mm. imettää Prisman kassajonossa ja oppinut, että samaan aikaan voi esimerkiksi imettää, pyyhkiä lattialta pissaa ja seurustella sujuvasti vieraiden kanssa.

Mutta asiaan, josta blogi reilu vuosi sitten sai alkunsa. The Synttärikakku. Vuoden selvisin vallan mainiosti tekemättä yhtäkään täytekakkua, mutta pienen ihmisen synttärit saivat taas Ihme Emännän päässä naksahtamaan. Tällä kertaa sankarin toiveena oli mansikka-suklaakakku, jota varten tein Kinuskikissan mehevän suklaakakkupohjan. Tuloksena oli epämääräinen räjähtänyt kasa:

Vuoka ilmeisesti ei ihan soveltunut hommaan, vaikka voitelin ja jauhotin sen ja muutenkin tällä kertaa ainakin yritin tehdä ohjeen mukaan... No, en kuitenkaan lannistunut, kyllä Ihme Emäntä keinot keksii! Ja uskomatonta mutta totta, tuosta kasasta syntyi, kuin feenikslintu tuhkasta, tämä tipunen:

Mutta miten temppu tehtiin? Ensin meinasin vaipua epätoivoon ja nakkasin pohjan pakastimeen odottamaan kohtaloaan, ja synttäreitä siirrettiin viikolla (oikeana syynä oli kyllä sairastelu). Mutta sitten räjähdyksestä ja uudesta vuodesta mieleen muistui Kinuskikissan pinjata-kakku, joka kootaan kakkulevyn paloista kulhoon, ja kakun sisältä putkahtaa leikatessa karkkeja. Pyöreä muoto, räjähtävä teema ja "muniva kakku" johtivat ajatukset Angry Birdsiin, ja kun päivänsankari sattui näkemään surffatessani kuvan Angry Birds -kakusta, tilaus oli selvä: pinkki Angry Birds -kakku on saatava!!

Ei muuta kuin kakun palasilla kulhoa vuoraamaan ja täytettä kehittelemään (alkuperäistä ohjettahan ei voinut noudattaa, ensinnäkin koska se on tylsää, ja koska mansikkakakkua oli tilattu). Tein täytteen jollain mansikkahyydykekakun ohjeella, ja tajusin vasta liian myöhään, että sehän oli huomattavasti löysempää kuin alkuperäisen ohjeen täyte, joten eihän siihen mitään karkkikoloa saanut tehtyä. No, vaniljakreemijauheella ja jääkaapissa hyydyttämällä täyte jähmettyi sen verran, että sain kuitenkin tehtyä "munille" kolon. Kakku hyytyi yön yli jääkaapissa, ja seuraavana päivänä pääsin tekemään elämäni ensimmäistä kertaa sokerimassakuorrutuksen kakkuun. Mallia katsoin mm. täältä. Kuorrutus ja koristelu jopa onnistui ilman isompia kommervenkkejä, ja ihan tunnistettavahan siitä tuli! Hyvä etten ylpeydestä räjähtänyt!

Kakkua leikatessa tosin paljastui totuus, ettei ihan putkeen mennyt tälläkään kertaa. Karkkeja ei ensin meinannut ilmestyä leikatessa ollenkaan, ja lopulta sisältä alkoi valua epämääräistä nestettä... Suklaakarkkien kuorrutus oli sulanut täytteen sisään ja muuttunut mintunmakuiseksi liejuksi, joten valkoisten ja pinkkien munien sijaan sisällä olikin ruskeita munia. Joo, ohjeessa kyllä taidettiin sanoa että kakku kannattaa täyttää samana päivänä, mutta kun ei voi uskoa ennen kuin kokeilee...

Seuraavana päivänä oli uudet juhlat, joten ei kun uutta tipua kasaamaan. Tällä kertaa kakkupohjana oli alkuperäisen ohjeen mukainen levykakkupohja, josta sai myös tehtyä täytteen keskelle munille pesän suojaksi kostumiselta. Täytteen sovelsin edes vähän sinne päin kuin alkuperäisessä ohjeessa. Ja nyt munat säilyivät ehjinä yli 12 tuntia! Eivät ihan yhtä hienosti kakun sisältä pulpahtaneet kuin Kinuskikissan versiossa, mutta ei kai kaikkea voi saada...

Täyte (se onnistuneempi versio):
4 liivatelehteä
4 dl vispikermaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
½ dl mansikkatomusokeria (tai enemmän, maun mukaan)
½ dl vahvaa mansikka- tai vadelmamehutiivistettä
jäisiä vadelmia (kotimaisia!)

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa vispikerma vaahdoksi. Sekoita joukkoon tuorejuusto ja tomusokeri. Kuumenna mehutiiviste kiehuvaksi ja sulata joukkoon liivatteet. Sekoita ohuena nauhana hitaasti vatkaten täytteeseen. Kaada osa täytteestä kulhoon, tiputtele joukkoon jäisiä vadelmia. Tee lusikalla täytteen keskelle kolo, vuoraa se kakkulevyn paloilla (ainakin jos aiot tarjota kakun vasta seuraavana päivänä) ja täytä karkeilla. Levitä kulhoon loput täytteestä. Peitä pinta lopuilla kakkulevyn paloilla ja kostuta. Anna kakun hyytyä jääkaapissa ainakin 2-3 tuntia ennen kumoamista ja koristelua.

Eli jotensakin näin se sitten meni toisella yrittämällä:

Huh huh, saapa nähdä minkä otuksen joudun vääntämään seuraaville synttäreille.
Ja apua, nythän näitä lasten synttäreitä on jo kahdet vuodessa!!

Villi vihersmoothie vuohenputkesta

On taas se aika vuodesta, kun rikkaruohot alkavat rehottaa ja vuohenputket valtaavat puolet pihastamme. Niitä vastaan taistelu on turhaa ajanhukkaa, joten parempi suhtautua näihinkin rehuihin ystävällismielisesti. Eli pihaammehan koristaa trendikkäästi satoisa villivihanneskasvimaa! Kas kuinka kätevää, kun yrtit ja salaatit kasvavat pihalla ihan itsekseen.

Villivihannesten keräilyssä toki kannattaa muistaa, että varmasti tietää mitä on keräämässä, ja keruupaikka kannattaa valita vähän kauempaa kuin ojanpientareelta koiraterveisten ja katupölyn keskeltä. Parhaimmillaan kasvit ovat mahdollisimman nuorina ja heleän vihreinä, raikkaan kesäsateen jälkeen.

Varoitus! Vuohenputki on mahdollista sekoittaa joihinkin myrkyllisiin kasveihin, joten tämän reseptin (no okei, kaikkien reseptieni) noudattaminen omalla vastuulla! Lisää tietoa vuohenputkesta ja muista villivihanneksista mm. Villivihannekset-oppaasta. Oppaasta lainattua:

"Vuohenputki parantaa ruoansulatusta, virtsarakkovaivoja, suolistohäiriöitä ja peräpukamia. Kasvilla voidaan hoitaa myös kihtiä, reumaa, reumaattisia vaivoja ja lonkkavaivoja. Kasvia pidetään kaikenlaisia kolotuksia rauhoittavana yrttinä, jolla on myös hermoja rauhoittava vaikutus."

Joten ei muuta kuin kolotuksia ja hermoja rauhoittamaan! Jo muutamana keväänä olen tehnyt vuohenputkista herkullista piirakkaa, mutta nyt inspiroiduin tekemään Kemikaalicocktailin basilika-pinaattismoothiesta oman vähän villimmän version, niistä aineksista mitä sattui kotoa löytymään. Eli basilika vaihtui sujuvasti vuohenputkeksi, kookosvesi kookosmaidoksi, rahka turkkilaiseksi jogurtiksi ja homehtunut inkiväärinpala lensi roskiin. Pinaatin tilalle olisi varmasti käynyt näppärästi nokkonen, mutta niitä ole tullut kerättyä. Vuohenputket huuhtelin ensin kiehuvalla vedellä, mutta sen voi skipata, jos haluaa säilyttää vitamiinit parhaiten tallella. Kiehuva vesi tosin nostaa ylimääräiset ötökät helpommin pintaan, mutta jos pieni proteiinilisä ei haittaa, kylmälläkin vedellä huuhtelu riittää... Jos rikkaruohot pelottavat, tämän voi tosiaan tehdä basilikastakin, tai jos ei siitäkään välitä, niin vaikka salaatista saa varmaan ihan kelvollisen miedomman version.

Vuohenputki-pinaattismoothie

• n. 5 dl tuoretta vuohenputkea (tiiviisti pakattuna pari kourallista)
• 3 kuutiota pakastepinaattia
• banaani
• päärynä
• 100-150 g turkkilaista jogurttia
• 1-2 dl kookosmaitoa
• n. 2 dl omenamehua
• 1 rkl limen mehua

Kaikki ainekset blenderiin ja surautetaan sekaisin, parasta heti nautittuna.

Lopputulos muistutti pinaattikeittoa, mutta maku onneksi ei. Raikas, pehmeä, makea, yrttinen samaan aikaan, kerrassaan herkullista! Jopa Pikku Apulainen tykkäsi ja pyysi monta kertaa lisää, eikä Ihme Mieskään vastustellut. Ihme juomaa siis! Täytyy jatkossakin muuntaa rehut ja salaatit nestemäiseen muotoon, niin uppoavat nirsommillekin.

Tip top tippaleivät

Vappu meni jo, mutta tadaa, tässä elämäni ensimmäiset tippaleivät!

 

Pari vuotta sitten päätin tehdä elämäni ensimmäisen kerran munkkeja, ja lopputulos oli tämä:

Projektiin liittyi myös sulanut reikäkauha, joten nämä tekeleet ja kulhollinen taikinaa päätyivät roskiin. Varoituksen sanana siis, ÄLKÄÄ kokeilko "Nopeat munkit" -reseptiä. Taikinan teko voi olla nopeaa, mutta siihen se ilo sitten loppuikin... No, hyvät naurut näistä saatiin ja muovinsekainen rasvankäry kämppään luomaan vapputunnelmaa, onneksi oli pakastemunkit kaiken varalta ostettuna.

Seuraavana vuonna suosin perinteistä reseptiä ja sain äidiltä metallisen reikäkauhan sekä paistoapua, jolloin yritys onnistui jo näin hyvin:

Tänä vappuna piti siis jo saada lisää haastetta, joten päätin kokeilla tippaleipiä. Halusin tietää, voisivatko ne itsetehtynä maistua paremmilta kuin kaupan kuivuneita matokasoja muistuttavat mauttomat kikkareet. Vappuaatoksi en ehtinyt, mutta lumisateisena vappupäivänä oli aikaa vihkiytyä asiaan. Resepti ja yksityiskohtainen paisto-ohje löytyivät Kinuskikissalta. 

Olin jopa niin huolellinen, että kokosin kaikki ainekset valmiiksi (ei ole tainnut tapahtua koskaan ennen??). Tai no ei se nytkään ihan onnistunut, suola unohtui...

Tein puolikkaan annoksen, josta tuli n. 10 valmista tippaleipää, lisäksi pari testi- ja maisteluversiota. Tässä alkuperäinen ohje puolitettuna, tosin mausteita tuplamäärä, koska halusin että tippaleivät maistuvatkin joltain.

Taikina:
2 munaa
1/4 dl sokeria
1-2 tl sitruunan kuorta raastettuna
1 dl kevytmaitoa (Laitoin myös kermapurkin jämät)
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa (Unohdin tämän, lisäsin taikinaan kesken paistamisen...) 
(Seuraavalla kerralla voisi lisätä myös vaikka kanelia ja kardemummaa?)

Paistamiseen:
kookos- ja/tai rypsiöljyä (kattilan koosta riippuen 1/2-1 litraa)
Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin rypsiöljyä, mutta edellisvuoden onnistuneet munkit paistettiin kookosrasvassa, joten en uskaltanut vaihtaa. Kuulemma kookosrasva kestää paremmin kuumuutta, ja antaa ehkä rapsakamman koostumuksen ja mukavamman maunkin.

Pinnalle:
tomusokeria (tai esim. sokeri-kaneli-inkivääri-seosta)

Välineet:

kattila + kansi mahdollisen tulipalon tukahduttamista varten
grillipihdit
tyhjä ketsuppipullo tai pursotinpussi
tyhjä ananaspurkki, josta poistettu pohja, kansi, paperi ja liimajämät
(mielellään myös reunan jäänteet taivutettuna sisäänpäin)

(lämpömittari, mielellään laserkäyttöinen!)

(metallinen reikäkauha, ei välttämättä tarvitse, pihdeillä pärjää)

Taikinan teko oli helppoa: Munat vispilällä rikki, maito, sokeri ja sitruunankuori joukkoon, leivinjauhe jauhojen sekaan ja jauhojen vispaus taikinaan. Ihan siis perinteisellä kierrevispilällä, ei tarvinnut edes vatkainta kaivaa. Tosin sillä ehkä saisi jauhot sekoamaan helpommin ilman kökköjä. Jauhojen sekoituksen lisäksi haastavin osuus oli sitruunan raastaminen. Kunnon pesu tiskiaineella ja -harjalla toivottavasti irrotti isommat myrkkyjäämät kuoresta, luomusitruuna olisi tietysti ollut parempi vaihtoehto.

Taikinan laitoin pursotinpussin sijasta tyhjään ketsuppipulloon, joka oli odotellut viimeisten tippojen syöjää jääkaapissa jo tovin. (No okei, en itse keksinyt, mutta nerokasta silti!)

Sitten kookosrasva sulamaan kattilaan. Rasvaa piti olla sen verran, että se jää vähän ananaspurkin yläreunaa alemmaksi. Kattila piti siis vaihtaa pienempään, koska rasvaa oli ihan liian vähän. Parin litran kattilaankin piti lisätä kookosrasvan sekaan vielä reilusti rypsiöljyä, jotta määrä riitti.

Mutta sitten se suurin ongelma kuuman rasvan kanssa touhutessa: Mistä tiedän koska rasva on tarpeeksi kuumaa, mutta ei liian kuumaa?? Huutelin taas Ihme Miehen hätiin, ja sieltä löytyikin heti paras apu: laserilla toimiva lämpömittari! Tämä se vasta nerokas keksintö onkin, hiiteen leipäpalalla testailut ja paistimittarit, kunnon tekniikkaa sen olla pitää! Kun mittari näytti 170-180 astetta, laitoin kattilaan ananaspurkin, josta oli poistettu kannen lisäksi myös pohja.

Sitten päästiin vihdoin taikinan pursotteluun. Puristin taikinaa pullosta ananaspurkkiin sopivasti mutkitellen, jolloin rasva alkoi kuohua siihen malliin, etten uskaltanut kovin paljon laittaa. Ekat yritelmät olivat siis aika ohuita kiemurakasoja. Mutta uskalluksen lisääntyessä kikkareet alkoivat jo muistuttaa enemmän tippaleipiä. Sopiva paistoaika riippuu taikinan määrästä ja rasvan kuumuudesta, kaipa siinä muutama minuutti meni per läjä. Sitten kun alkoi näyttää riittävän ruskealta molemmin puolin, nostin tekeleen talouspaperille kuivumaan.

Taikinaköntin irrottaminen ananaspurkista oli jokseenkin hankalaa pujottelua. Näppärämmän kannattaa siis taivutella ne pienet kannen ja pohjan reunat pois tieltä ennen paistamista. Tai leikata muotti vaikka metalliputken pätkästä?

Paistaminen oli aika hauskaa puuhaa! Vaikka vähän rasva roiskuikin, palovammoilta, tulipalolta ja muilta isommilta haavereilta säästyttiin tällä kertaa. 

Tomusokeri oli loppu, joten kierittelin tippikset vappuaaton cronitseista jääneessä sokeri-kaneli-inkivääri-seoksessa, se antoikin mukavan säväyksen. (Cronitseista kiitos Tiina K:lle! Kätevää kutsua vieraita, jotka leipovat itse paikan päällä...) Vaniljakastike täydensi makunautinnon, myös suklaakastike tai -kuorrute olisi varmaan sopinut hyvin.

Maku oli kyllä eri luokkaa kuin kaupan matokasoissa, hyvin tekivät kauppansa. Myös vaihteleva koostumus oli mukava lisä, ohuet kohdat olivat rapeita, paksummat pehmeämpiä. Näitä täytyy tehdä toistekin! Jos vaikka halloweeniksi tehtäisiin matoja, tai uutena vuotena tinan valamisen sijaan ennustettaisiin tippaleivistä?

Tehosekoitusta

Hommasin sitten itselleni synttärilahjaksi elämäni ensimmäisen blenderin. Sellaisen vekottimen, joka jauhaa, jos nyt ei pieniä kiviä, niin ainakin jäitä murskaksi. Ja parin litran kannuun mahtuu useammankin henkilön pirtelöt kerralla. Nyt alan siis vääntää päivittäin supersmoothieita sun muita terveyssössöjä! Tai sitten en. Mutta yritetään edes joskus, jos se tällä luonnistuisi vähän helpommin kuin sauvasekoittimella.

Ensimmäinen yritys koostui tutuista ja turvallisista aineksista, eli mansikoista, mustikoista, banaanista, turkkilaisesta jogurtista, maidosta ja mustikkakeitosta. Heittelin kamat kippoon, asetin kannen huolellisesti paikoilleen ja väänsin jännityksellä nappulaa. Meteli oli melkoinen, mutta samettinen smoothie valmistui silmänräpäyksessä. Onnittelin jo itseäni siitä, etten ollut saanut aikaan leffatyylistä kattoon asti roiskuvaa räjähdystä, vaan tulos näytti varsin onnistuneelta. Mutta sitten...sain jostain päähäni, että kannua pitää kiertää, jotta se irtoaa alustasta. Väänsin siis reilulla otteella, ja tulos näkyy alla... Ei sitten tullut mieleen, että kannun voisi vaan nostaa?! Enkä tietenkään voinut muistaa, että pohjaosa irtoaa kannusta kiertämällä, vaikka juuri 5 minuuttia sitten olin sen siihen kiinnittänyt?!

Huusin Ihme Miehen hätiin - enhän nyt synttäripäivänäni voinut siivota? Ihme Mies muitta mutkitta kuskasi vekottimen hanan alle, ja minä kiljuin vieressä, ettei sitä voi veteen laittaa! Mies uskoi vasta, kun luin painavaa sanaa ohjekirjasta: "Älä koskaan upota laitetta veteen tai muihin nesteisiin tai päästä sitä niihin kosketuksiin." No, sotkut saatiin siivottua ja blenderi kuivattua, ei kai ihan moottoria myöten ehtinyt kastua. Ainakin toimi vielä seuraavana päivänä, eli en tästä vielä lannistunut. Varmasti onnistun vielä joku kerta siinä leffaräjähdyksenkin teossa!

Mustikkaläjät

Kokeillaanpas pikapostausta kännykällä, joten pahoittelut jo etukäteen huonoista kuvista. Tosin eipä tässä tapauksessa kuvilla koreilu auta, sen verran upeita tuotoksia tuli. 

Tein joku aika sitten ihmeellisiä banskupannareita, joihin ei tule muuta kuin banaania ja munaa. Toimii, usko tai älä, Googlella löytyy lisätietoa. Ne olivat herkkuja, mutta aika makeita, joten rohkaistuin kokeilemaan omaa superfood-versiota mustikoiden kera Ihme Miehen ruinatessa jotain iltapalaa. 

Eli kulhoon banaani, muna ja mustikoita. Munia olisi pitänyt olla ainakin kaksi, mutta kun ei ollut kuin yksi. Sauvasekoittimella surautus sileäksi ja pannulle kookosöljyn kera. 

Pari ekaa läjää meni roskiin, koska mönjä kärähti ja tarttui pannuun. Pienemmällä lämmöllä ja lastalla avittamalla sain pari "pannaria" pysymään edes jotenkin kasassa. Mutta eipä näistä ihan huikean houkuttelevia tullut. 

Ihme Mies kommentoi "Mitä verilettuja noi on??" Rinnastus kyllä loukkaa verilettuja aika pahasti. Kyllä nämä syötiin, uskokaa tai älkää, mutta tässä tapauksessa taikina oli parempaa. Jos seuraavaa kertaa näiden kohdalla vielä tulee, niin tarvitaan enemmän munaa! Ja mustikat saavat olla lisukkeina, tai korkeintaan muutama kokonainen ripoteltuna taikinan joukkoon. Iltapalan määritelmää nämä eivät ihan täyttäneet, joten tein sitten vielä marjapirtelöä, joka ei sentään pahemmin epäonnistunut.

Nöyhtähirveä cokiksessa

Viime sunnuntaina yllätin itseni taas tekemästä trendiruokaa! Tosin tämä trendi taisi alkaa joskus pari vuotta sitten, joten varsinaisesta edelläkävijyydestä ei voi puhua... Esikuvana tässä lihaluomuksessa on siis "pulled pork", vedetty possu eli nyhtöpossu suomalaisittain. Inspiraatio riistaversioon lähti siitä, että kotiapulaisemme nimeltä kukaan ei ollut taaskaan muistanut ostaa mitään kunnon ruokaa, mutta pakastimesta putoilee kaikenlaista lattialle kun oven avaa. Eli päätin tyhjentää pakastinta pari vuotta vanhan 1,5 kg:n hirvipaistin verran. Otin siis paistin sulamaan yöksi tiskipöydälle.

Ihme Mies koki pienen shokin aamulla löytäessään keittiöstä miltei murhapaikkaa muistuttavan näyn: Paistin pussi oli vuotanut, joten veret olivat valuneet pussista pitkin keittiön tasoa, lattialle asti. Valitettavasti tästä vaiheesta ei tullut otettua kuvaa, Ihme Mies oli kerrankin sen verran tehokas siivoustoimissaan. Nyt jännityksellä odotetaan, selvittiinkö säikähdyksellä vai pitääkö ryhtyä remonttihommiin, jos keittiö alkaa haista raadolle.
Tämän tarinan opetus: Sulata liha (ja mielellään muutkin pakasteet) reunallisessa astiassa.
Asian luulisi olevan jo hallussa, sillä pakastelihaa meillä syödään aika paljon Ihme Miehen ja isäni metsästysharrastuksen vuoksi, ja muutaman kerran olen saanut pyyhkiä verilammikoita jääkaapin hyllyltäkin. Mutta kun ei niin ei...

Itse en sentään tällä kertaa ollut niin kekseliäs, että olisin tajunnut yhdistää hirveen cokista, kun en yleensä cokista edes juo. Googlella päädyin siis pöllimään reseptin Kaikki äitini reseptit -blogista. Hommiin siis. Tosin tällä kertaa hommiin joutui Ihme Mies, sillä korvatulehdusta poteva Pikku Apulainen ei suostunut liikahtamaan sylistäni. Joten käskytin vieressä istuen, ihan mukava kokkausmuoto! Tai no, jos kyseessä olisi ollut yhtään monimutkaisempi resepti, keittiössä olisi kypsynyt aterian sijaan todennäköisesti mehevä perheriita. 

Pikaohjeistus:

1. Kuivaa sulanut paisti talouspaperilla (kevyesti painellen, vastauksena Ihme Miehen kysymykseen ”Eikö siitä irtoa nöyhtää?”)
2. Hiero lihan pintaan suolaa (no, jonkun verran). 
3. Paista liha pikaisesti pannulla, ruskista kevyesti kauttaaltaan (mutta älä kovasti kärvennä).
4. Heitä paisti pataan, kaada joukkoon 2 dl lihalientä, 1 dl soijakastiketta, 10 mustapippuria ja sopivasti cokista (tavallista sokeriversiota), niin että liha peittyy. Liemi olisi tosin kannattanut ehkä sekoittaa ja kuumentaa ensin paistinpannulla, niin kypsyminen olisi ollut edes vähän nopeampaa.
5. Kansi kiinni ja paisti uuniin 150 asteeseen ainakin 6 tunniksi. (Tai voi kypsentää myös hellalla alkuperäistä ohjetta noudattaen.)

Mitään pikaruokaa tämä ei siis ole, mutta vastineeksi veden kielelle nostattavasta tuoksusta saakin nauttia koko päivän. Kannattaa muuten kurkata pataan välillä, sillä nestettä haihtuu yllättävän paljon, vaikka kansi onkin kiinni. Ihmeekseni tajusin sen tehdä, ja ehdin kääntää paistin ja lisätä nestettä ennen pahempaa kärähdystä. Vähän pinta mustui, mutta mitäpä tuosta, enemmän aromia... Tältä se sitten näytti uunista ulos tullessaan:

Liha hajosi melkeinpä itsestään jo padasta nostaessa, joten isompaa nyhtämistä tai vetämistä ei edes tarvinnut tehdä sopivan muhjun aikaansaamiseksi. Kevyesti haarukalla harottuna liha näytti tältä:

Maku oli varsin mainio, vaikka onhan hirvi kuivempaa kuin possu, ja odotin kyllä cokiksen maistuvan enemmänkin. Tällä kertaa noudatin ohjetta niinkin orjallisesti, että plagioin jopa lisukkeet: marinoitua punasipulia ja majoneesia. Toki vähän sovellettuna. Nämä sainkin jo tehdä itse, hermo tuskin olisi kestänyt enää näidenkin ohjeistamista sivusta katsellen.

Marinoitu punasipuli
1 iso tai pari pientä punasipulia
1/2 dl puolukkaviinietikkaa
(Ikeasta, tai jotain muuta viinietikkaa, mitä nyt sattuu olemaan)
2 rkl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl rypsiöljyä
jauhettua mustapippuria

Kuori punasipuli ja leikkaa se ohuiksi suikaleiksi. Laita etikka, sokeri ja suola kulhoon ja sekoita. Kuumenna seos vaikka mikrossa, niin että sokeri sulaa, lisää sipulit. Lisää joukkoon öljy ja pippuri. Anna maustua sen aikaa kuin nyt sattuu aikaa olemaan, muutama minuuttikin riittää, mutta ei tunneista tai päivistäkään haittaa ole. Laita kuitenkin välillä kylmään, jos aiot marinoida pidemmän ajan.

Majoneesi ansaitseekin ihan oman juttunsa, palaan asiaan myöhemmin. Tällä kertaa majoneesi sai mausteeksi tuliaisiksi saadun mustaherukkasinappipurkin jämät (luit oikein, mustaherukkasinappi?!).

 

Nämä herkut tungettiin parin Oltermanni-siivun kera kaupan hampparisämpylän väliin, ja lopputulos oli dramaattisesta alusta huolimatta varsin mallikelpoinen:

Palanpainikkeeksi vielä tietysti cokista. Huhhuh, kyllä maistui! Nyt vaan pitäisi vielä keksiä, mitä siitä lopusta lihasta tekisi, kun ei kai koko viikkoa viitsisi hampurilaisiakaan syödä? Osa päätyi jo takaisin sinne pakastimeen, jonne ei kyllä edelleenkään mitään olisi mahtunut...

Kanalihasoppaa ja vuosikerta-aarteita

Tässä päivänä eräänä päätin tehdä kanakeittoa (Taisi olla muuten elämäni ensimmäinen kerta, mistä lie tällainenkin mullistava ajatus päähäni pälkähtänyt!), ja siihen olisi tarvinnut kasvis- tai kanaliemikuution. Olin aivan varma, että kaapista sellaisia löytyy, joten ei muuta kuin penkomaan. Ja penkomaan. Lopulta kuiva-ainekaappi oli tyhjennetty tavarasta, eikä siellä niitä hemmetin kuutioita tietenkään ollut. Mutta keittiön taso sen sijaan oli täynnä epämääräistä pakettia, pussukkaa, rasiaa ja purnukkaa. Joukosta löytyi kyllä lihaliemikuutioita, lihafondia ja kalafondia, mutta jotenkin pihvin- tai kalanmakuinen kanakeitto ei ajatuksena houkuttanut. Ratkaisin ongelman viskomalla soppaan sekalaisia mausteita, soijakastiketta, ja, no, lihaliemikuution, kun ei se muuten meinannut maistua miltään. Silppusin sekaan myös nahistuneen paprikan, ja ihan hyvää siitä lopulta tuli. Aurinkokuivatun tomaatin makuinen tuorejuusto toi sopivan lisäsäväyksen, eikä lihaliemikään liikaa maistunut. Alkuperäinen ohje täällä.

Mutta edelleen ratkaistavana oli toinen ongelma, se keittiön taso täynnä ruokaroinaa. Ajatuksena kyllä on ollut, kerran jos toisenkin, siivota kuivaruokakaappi, mutta jotenkin se on ”vähän jäänyt”. Nythän siihen tarjoutui oiva tilaisuus, ongelmasta tulikin mahdollisuus, kuten usein sattuu käymään. Tartuin siis rohkeasti haasteeseen ja aloin inventoida ruokakasaa. Tästä sukeutuikin yllättävä seikkailu, ja mieleen virisi monia mukavia muistoja vuosien varrelta! Joukosta löytyi mm.

• paellamaustepurkki Tunisiasta vuodelta 2005
  (En ole ikinä tähän mennessä tehnyt paellaa, joten en jättänyt purkkia odottamaan sitä ihmettä seuraavaa yhdeksää vuotta.)
• tryffeliöljyä Kroatiasta vuodelta 2007
  (Mihin tätäkin oikein pitäisi käyttää?...)
• suklaalevy Italiasta vuodelta 2009
  (100% tummaa suklaata, niin tujua etten ole uskaltanut edes avata.)

Lisäksi löytyi mm. punajuuriviipaleita, säilykemaisseja ja yrttisuolaa, joiden parasta ennen -päiväykset vuodelta 2010. Voiko suola edes vanhentua?? Sekä lukuisia keksipaketin jämiä ja monta erilaista suklaalevyä. Joten ei meillä näköjään ihan mahdottomia herkkuhiiriä asusta, kun olivat niin hyvin säilyneet. Tällä kertaa joukosta ei löytynyt edes hiirtä pienempiä eläviä. Kerran nimittäin matkatuliaisten mukana oli tullut mukavia munia, joista oli kehittynyt pikku perhosia. Ei kylläkään mitään kaunokaisia, joten saivat lähdön aika äkkiä.

Onhan se kuitenkin hyvä olla jotain kaapissa maailmanlopun varalle, joten pari vanhaa säilykepurkkia sai edelleen jäädä jököttämään paikoilleen. Myös joitain erikoisuuksia jätin vielä odottamaan kohtaloaan, kuten Meksikosta vuonna 2006 tuodun agavesiirapin. Parasta ennen -päiväys varmasti jo mennyt, mutta ei kai se voi pilaantua? Sitä en kyllä tiedä, mihin sitä aion käyttäää... Mutta mitä ihmettä voi tehdä paketillisella suolattomia riisikakkuja? Olen ostanut ne joskus Pikku Apulaisen syöntiharjoitteluja varten, mutta eivät saavuttaneet suurta suosiota. Ei ihme, kuka nyt styroksia söisi. Mitä jos dippaisi ne suklaaseen? Vai voisikohan niistä askarrella jotain? Eristysmateriaalia barbitaloon tai jäälauttoja leikkipingviineille? Entä mihin voi tunkea kolme purkkia hillosipuleita?

Tässä vielä kuva lopputuloksesta. Ei vieläkään mikään järjestelmällisyyden huippu, mutta nyt siellä on jopa tyhjä kolo, eikä mitään putoa päälle kun avaa oven! Jos joku muuten ihmettelee, missä ovat jauhot, puurohiutaleet sun muut tykötarpeet, niin voin kertoa, että se varsinainen kuivaruokalaatikko on vielä siivoamatta....

Hieman jäi omatuntoa kolkuttamaan, että heitin tarpeettomiksi todetut eväät roskikseen, jätevuoria ja metaanipäästöjä kasvattamaan. Olisihan niillä voinut ruokkia vaikka lähitienoon eläinkuntaa, mutta ajattelin että naapurit eivät välttämättä ilahtuisi ajatuksesta. Kunnon kompostoria emme edelleenkään omista, hyi meitä! (Linkki ei ole maksettu mainos, mutta jos joku jolla on suhteita Biolaniin sattuu lukemaan tätä, niin tänne saa lähettää sellaisen "koekäyttöön"...)

Kokemus oli kuitenkin sen verran antoisa, että sen inspiroimana aion jatkaa kaappien ja laatikoiden siivousurakkaa, ehkä, joskus. Tähänkin operaatioon meni pari iltaa, joten täytyy vähän huilia välillä. Tai ei nyt vieläkään ihan valmista tullut, pari purkkia odottaa tiskipöydällä tuhoamista.

Mutta koskaan ei voi tietää, minkä oven takana lymyää seuraava seikkailu!