Mustikkaläjät

Kokeillaanpas pikapostausta kännykällä, joten pahoittelut jo etukäteen huonoista kuvista. Tosin eipä tässä tapauksessa kuvilla koreilu auta, sen verran upeita tuotoksia tuli. 

Tein joku aika sitten ihmeellisiä banskupannareita, joihin ei tule muuta kuin banaania ja munaa. Toimii, usko tai älä, Googlella löytyy lisätietoa. Ne olivat herkkuja, mutta aika makeita, joten rohkaistuin kokeilemaan omaa superfood-versiota mustikoiden kera Ihme Miehen ruinatessa jotain iltapalaa. 

Eli kulhoon banaani, muna ja mustikoita. Munia olisi pitänyt olla ainakin kaksi, mutta kun ei ollut kuin yksi. Sauvasekoittimella surautus sileäksi ja pannulle kookosöljyn kera. 

Pari ekaa läjää meni roskiin, koska mönjä kärähti ja tarttui pannuun. Pienemmällä lämmöllä ja lastalla avittamalla sain pari "pannaria" pysymään edes jotenkin kasassa. Mutta eipä näistä ihan huikean houkuttelevia tullut. 

Ihme Mies kommentoi "Mitä verilettuja noi on??" Rinnastus kyllä loukkaa verilettuja aika pahasti. Kyllä nämä syötiin, uskokaa tai älkää, mutta tässä tapauksessa taikina oli parempaa. Jos seuraavaa kertaa näiden kohdalla vielä tulee, niin tarvitaan enemmän munaa! Ja mustikat saavat olla lisukkeina, tai korkeintaan muutama kokonainen ripoteltuna taikinan joukkoon. Iltapalan määritelmää nämä eivät ihan täyttäneet, joten tein sitten vielä marjapirtelöä, joka ei sentään pahemmin epäonnistunut.

Nöyhtähirveä cokiksessa

Viime sunnuntaina yllätin itseni taas tekemästä trendiruokaa! Tosin tämä trendi taisi alkaa joskus pari vuotta sitten, joten varsinaisesta edelläkävijyydestä ei voi puhua... Esikuvana tässä lihaluomuksessa on siis "pulled pork", vedetty possu eli nyhtöpossu suomalaisittain. Inspiraatio riistaversioon lähti siitä, että kotiapulaisemme nimeltä kukaan ei ollut taaskaan muistanut ostaa mitään kunnon ruokaa, mutta pakastimesta putoilee kaikenlaista lattialle kun oven avaa. Eli päätin tyhjentää pakastinta pari vuotta vanhan 1,5 kg:n hirvipaistin verran. Otin siis paistin sulamaan yöksi tiskipöydälle.

Ihme Mies koki pienen shokin aamulla löytäessään keittiöstä miltei murhapaikkaa muistuttavan näyn: Paistin pussi oli vuotanut, joten veret olivat valuneet pussista pitkin keittiön tasoa, lattialle asti. Valitettavasti tästä vaiheesta ei tullut otettua kuvaa, Ihme Mies oli kerrankin sen verran tehokas siivoustoimissaan. Nyt jännityksellä odotetaan, selvittiinkö säikähdyksellä vai pitääkö ryhtyä remonttihommiin, jos keittiö alkaa haista raadolle.
Tämän tarinan opetus: Sulata liha (ja mielellään muutkin pakasteet) reunallisessa astiassa.
Asian luulisi olevan jo hallussa, sillä pakastelihaa meillä syödään aika paljon Ihme Miehen ja isäni metsästysharrastuksen vuoksi, ja muutaman kerran olen saanut pyyhkiä verilammikoita jääkaapin hyllyltäkin. Mutta kun ei niin ei...

Itse en sentään tällä kertaa ollut niin kekseliäs, että olisin tajunnut yhdistää hirveen cokista, kun en yleensä cokista edes juo. Googlella päädyin siis pöllimään reseptin Kaikki äitini reseptit -blogista. Hommiin siis. Tosin tällä kertaa hommiin joutui Ihme Mies, sillä korvatulehdusta poteva Pikku Apulainen ei suostunut liikahtamaan sylistäni. Joten käskytin vieressä istuen, ihan mukava kokkausmuoto! Tai no, jos kyseessä olisi ollut yhtään monimutkaisempi resepti, keittiössä olisi kypsynyt aterian sijaan todennäköisesti mehevä perheriita. 

Pikaohjeistus:

1. Kuivaa sulanut paisti talouspaperilla (kevyesti painellen, vastauksena Ihme Miehen kysymykseen ”Eikö siitä irtoa nöyhtää?”)
2. Hiero lihan pintaan suolaa (no, jonkun verran). 
3. Paista liha pikaisesti pannulla, ruskista kevyesti kauttaaltaan (mutta älä kovasti kärvennä).
4. Heitä paisti pataan, kaada joukkoon 2 dl lihalientä, 1 dl soijakastiketta, 10 mustapippuria ja sopivasti cokista (tavallista sokeriversiota), niin että liha peittyy. Liemi olisi tosin kannattanut ehkä sekoittaa ja kuumentaa ensin paistinpannulla, niin kypsyminen olisi ollut edes vähän nopeampaa.
5. Kansi kiinni ja paisti uuniin 150 asteeseen ainakin 6 tunniksi. (Tai voi kypsentää myös hellalla alkuperäistä ohjetta noudattaen.)

Mitään pikaruokaa tämä ei siis ole, mutta vastineeksi veden kielelle nostattavasta tuoksusta saakin nauttia koko päivän. Kannattaa muuten kurkata pataan välillä, sillä nestettä haihtuu yllättävän paljon, vaikka kansi onkin kiinni. Ihmeekseni tajusin sen tehdä, ja ehdin kääntää paistin ja lisätä nestettä ennen pahempaa kärähdystä. Vähän pinta mustui, mutta mitäpä tuosta, enemmän aromia... Tältä se sitten näytti uunista ulos tullessaan:

Liha hajosi melkeinpä itsestään jo padasta nostaessa, joten isompaa nyhtämistä tai vetämistä ei edes tarvinnut tehdä sopivan muhjun aikaansaamiseksi. Kevyesti haarukalla harottuna liha näytti tältä:

Maku oli varsin mainio, vaikka onhan hirvi kuivempaa kuin possu, ja odotin kyllä cokiksen maistuvan enemmänkin. Tällä kertaa noudatin ohjetta niinkin orjallisesti, että plagioin jopa lisukkeet: marinoitua punasipulia ja majoneesia. Toki vähän sovellettuna. Nämä sainkin jo tehdä itse, hermo tuskin olisi kestänyt enää näidenkin ohjeistamista sivusta katsellen.

Marinoitu punasipuli
1 iso tai pari pientä punasipulia
1/2 dl puolukkaviinietikkaa
(Ikeasta, tai jotain muuta viinietikkaa, mitä nyt sattuu olemaan)
2 rkl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl rypsiöljyä
jauhettua mustapippuria

Kuori punasipuli ja leikkaa se ohuiksi suikaleiksi. Laita etikka, sokeri ja suola kulhoon ja sekoita. Kuumenna seos vaikka mikrossa, niin että sokeri sulaa, lisää sipulit. Lisää joukkoon öljy ja pippuri. Anna maustua sen aikaa kuin nyt sattuu aikaa olemaan, muutama minuuttikin riittää, mutta ei tunneista tai päivistäkään haittaa ole. Laita kuitenkin välillä kylmään, jos aiot marinoida pidemmän ajan.

Majoneesi ansaitseekin ihan oman juttunsa, palaan asiaan myöhemmin. Tällä kertaa majoneesi sai mausteeksi tuliaisiksi saadun mustaherukkasinappipurkin jämät (luit oikein, mustaherukkasinappi?!).

 

Nämä herkut tungettiin parin Oltermanni-siivun kera kaupan hampparisämpylän väliin, ja lopputulos oli dramaattisesta alusta huolimatta varsin mallikelpoinen:

Palanpainikkeeksi vielä tietysti cokista. Huhhuh, kyllä maistui! Nyt vaan pitäisi vielä keksiä, mitä siitä lopusta lihasta tekisi, kun ei kai koko viikkoa viitsisi hampurilaisiakaan syödä? Osa päätyi jo takaisin sinne pakastimeen, jonne ei kyllä edelleenkään mitään olisi mahtunut...

Kanalihasoppaa ja vuosikerta-aarteita

Tässä päivänä eräänä päätin tehdä kanakeittoa (Taisi olla muuten elämäni ensimmäinen kerta, mistä lie tällainenkin mullistava ajatus päähäni pälkähtänyt!), ja siihen olisi tarvinnut kasvis- tai kanaliemikuution. Olin aivan varma, että kaapista sellaisia löytyy, joten ei muuta kuin penkomaan. Ja penkomaan. Lopulta kuiva-ainekaappi oli tyhjennetty tavarasta, eikä siellä niitä hemmetin kuutioita tietenkään ollut. Mutta keittiön taso sen sijaan oli täynnä epämääräistä pakettia, pussukkaa, rasiaa ja purnukkaa. Joukosta löytyi kyllä lihaliemikuutioita, lihafondia ja kalafondia, mutta jotenkin pihvin- tai kalanmakuinen kanakeitto ei ajatuksena houkuttanut. Ratkaisin ongelman viskomalla soppaan sekalaisia mausteita, soijakastiketta, ja, no, lihaliemikuution, kun ei se muuten meinannut maistua miltään. Silppusin sekaan myös nahistuneen paprikan, ja ihan hyvää siitä lopulta tuli. Aurinkokuivatun tomaatin makuinen tuorejuusto toi sopivan lisäsäväyksen, eikä lihaliemikään liikaa maistunut. Alkuperäinen ohje täällä.

Mutta edelleen ratkaistavana oli toinen ongelma, se keittiön taso täynnä ruokaroinaa. Ajatuksena kyllä on ollut, kerran jos toisenkin, siivota kuivaruokakaappi, mutta jotenkin se on ”vähän jäänyt”. Nythän siihen tarjoutui oiva tilaisuus, ongelmasta tulikin mahdollisuus, kuten usein sattuu käymään. Tartuin siis rohkeasti haasteeseen ja aloin inventoida ruokakasaa. Tästä sukeutuikin yllättävä seikkailu, ja mieleen virisi monia mukavia muistoja vuosien varrelta! Joukosta löytyi mm.

• paellamaustepurkki Tunisiasta vuodelta 2005
  (En ole ikinä tähän mennessä tehnyt paellaa, joten en jättänyt purkkia odottamaan sitä ihmettä seuraavaa yhdeksää vuotta.)
• tryffeliöljyä Kroatiasta vuodelta 2007
  (Mihin tätäkin oikein pitäisi käyttää?...)
• suklaalevy Italiasta vuodelta 2009
  (100% tummaa suklaata, niin tujua etten ole uskaltanut edes avata.)

Lisäksi löytyi mm. punajuuriviipaleita, säilykemaisseja ja yrttisuolaa, joiden parasta ennen -päiväykset vuodelta 2010. Voiko suola edes vanhentua?? Sekä lukuisia keksipaketin jämiä ja monta erilaista suklaalevyä. Joten ei meillä näköjään ihan mahdottomia herkkuhiiriä asusta, kun olivat niin hyvin säilyneet. Tällä kertaa joukosta ei löytynyt edes hiirtä pienempiä eläviä. Kerran nimittäin matkatuliaisten mukana oli tullut mukavia munia, joista oli kehittynyt pikku perhosia. Ei kylläkään mitään kaunokaisia, joten saivat lähdön aika äkkiä.

Onhan se kuitenkin hyvä olla jotain kaapissa maailmanlopun varalle, joten pari vanhaa säilykepurkkia sai edelleen jäädä jököttämään paikoilleen. Myös joitain erikoisuuksia jätin vielä odottamaan kohtaloaan, kuten Meksikosta vuonna 2006 tuodun agavesiirapin. Parasta ennen -päiväys varmasti jo mennyt, mutta ei kai se voi pilaantua? Sitä en kyllä tiedä, mihin sitä aion käyttäää... Mutta mitä ihmettä voi tehdä paketillisella suolattomia riisikakkuja? Olen ostanut ne joskus Pikku Apulaisen syöntiharjoitteluja varten, mutta eivät saavuttaneet suurta suosiota. Ei ihme, kuka nyt styroksia söisi. Mitä jos dippaisi ne suklaaseen? Vai voisikohan niistä askarrella jotain? Eristysmateriaalia barbitaloon tai jäälauttoja leikkipingviineille? Entä mihin voi tunkea kolme purkkia hillosipuleita?

Tässä vielä kuva lopputuloksesta. Ei vieläkään mikään järjestelmällisyyden huippu, mutta nyt siellä on jopa tyhjä kolo, eikä mitään putoa päälle kun avaa oven! Jos joku muuten ihmettelee, missä ovat jauhot, puurohiutaleet sun muut tykötarpeet, niin voin kertoa, että se varsinainen kuivaruokalaatikko on vielä siivoamatta....

Hieman jäi omatuntoa kolkuttamaan, että heitin tarpeettomiksi todetut eväät roskikseen, jätevuoria ja metaanipäästöjä kasvattamaan. Olisihan niillä voinut ruokkia vaikka lähitienoon eläinkuntaa, mutta ajattelin että naapurit eivät välttämättä ilahtuisi ajatuksesta. Kunnon kompostoria emme edelleenkään omista, hyi meitä! (Linkki ei ole maksettu mainos, mutta jos joku jolla on suhteita Biolaniin sattuu lukemaan tätä, niin tänne saa lähettää sellaisen "koekäyttöön"...)

Kokemus oli kuitenkin sen verran antoisa, että sen inspiroimana aion jatkaa kaappien ja laatikoiden siivousurakkaa, ehkä, joskus. Tähänkin operaatioon meni pari iltaa, joten täytyy vähän huilia välillä. Tai ei nyt vieläkään ihan valmista tullut, pari purkkia odottaa tiskipöydällä tuhoamista.

Mutta koskaan ei voi tietää, minkä oven takana lymyää seuraava seikkailu!

Somesoosia ja nilviäispastaa

Tästä ei ole tarkoitus tulla mikään trendiruokablogi, mutta Iltalehden inspiroimana ja pää taas tyhjänä ruokaideoista innostuin tarttumaan viimeisimpään somekokkauksen villitykseen. Päätin siis eilen testata Henri Alénin #soosia, joka on tyhjentänyt kauppojen hyllyt tomaattimurskasta. Töistä tullessa kurvasin Lidlin kautta, siellä tomaattimurskaa ainakin oli vielä.

Tämänkin näennäisen helpon sapuskan tekoon liittyi hieman haasteita. Tomaattimurska oli väärän merkkistä, eikä varmaankaan täytä gourmet-kokkien vaatimuksia, ja sipuleita laitoin liian vähän. Tajusin nimittäin kesken kaiken, että pitäähän tätä huomiseksikin riittää, ja heitin sekaan toisenkin tomaattipurkin. Jonka seuraavaksi lappasin takaisin purkkiin, koska huomasin että sitä piti laittaa alkuvaiheessa vain puolet. Punaviiniä en raaskinut tätä varten tiistai-illan ratoksi avata, joten korvasin sen desillä tummaa balsamicoa, mikä taisi olla vähän liikaa... Ja lopuksi öljy ei meinannut millään seota soosiin. Ihme Miehen kommentti "Mikä sitä vaivaa??" ei varsinaisesti nostattanut suuria onnistumisen tunteita, saattoi jopa kirvoittaa pienen ruman sanan. Lopputulos näytti nimittäin lähinnä öljyssä lilluvalta raa'alta jauhetulta maksalta:

Mielenkiintoisin osa tätä ateriaa oli kuitenkin Lidlistä löytämäni tuorepasta (meinasin kerrankin vähän hifistellä perus-spagetin sijaan), jonka tuoteselosteessa mainitaan "Saattaa sisältää pieniä määriä nilviäisiä."!? Toivottavasti ei eläviä, en ihan niin tuoretta pastaa halua?? Siis kyllähän globaalin ruokatilanteen kannalta olisi hyvä oppia syömään selkärangattomiakin elukoita, mutta pasta pastana kiitos! Pähkinän tms. jäämät vielä menee, mutta että NILVIÄISIÄ?
Lisäys 9.1. Joku muukin on asiaa ihmetellyt, ja täältä löytyy selitys...

Noh, uskaltauduin kuitenkin keittämään tuorepastan. Tietysti liian pienessä kattilassa, joten vähän kiehui yli. Ateria päätyi vihdoin lautaselle asti, ja näytti sittenkin ihan syömäkelpoiselta:

Omia ja Pikku Apulaisen makuhermoja soosi ei erityisemmin kutkuttanut, liekö syy liian balsamicon vai vääränmerkkisen tomaattimurskan, tai jonkun ihan muun. Mutta Ihme Miehelle maistui, ainakin lihapullien kera. Ehkä kokeilen vielä joskus ihan ohjeen mukaan, mutta sanoisin että kyllä se kuuluisa avokadopasta on parempaa! Tässä vielä resepti talteen vastaisuuden varalle:

Tomaattisoosi à la Henri Alén
täydennykset by Ihme Emäntä

1. Yksi purkki Mutti-tomaattimurskaa, tai muuta "hyvänmerkkistä" murskaa.
   - Tai sitten ihan vaan sitä mitä sattuu kaupassa olemaan. Huhujen mukaan tomaattimurskaa voi valmistaa myös itse!
2. Yksi pieni sipuli
   - Mikä on "pieni"?
3. Kaksi pientä valkosipulin kynttä
   - Edelleen, mikä on pieni??
4. 0,6 desilitraa oliiviöljyä
   - Tämä sisältää myös paistamiseen tarvittavan öljymäärän. En tajunnut.
5. 0,5 teelusikallista sokeria
   - Laitoin aika paljon enemmän, kun se balsamico oli niin hapanta.
6. Halutessasi appelsiinin kuorta ja punaviiniä 0,5 desilitraa
   - No, en halunnut kumpaakaan kun ei ollut, tilalle liikaa balsamicoa.

1. Kuullota hienonnettua sipulia ja valkosipulia pitkään öljyssä. Vähintään 10 minuuttia matalalla lämmöllä öljyssä. Näin rakennat makeuden.
2. Lisää mukaan sokeri ja tomaattimurskasta puolet. Anna hautua 10 minuuttia. Näin soosi makeutuu... Lisää sen jälkeen loppu murska ja vettä 2 desilitraa. Hauduta sekoittaen.
3. Pidä poreileva lämpö, jatka hauduttamista 15 minuutin ajan, ja lisää mahdollinen punaviini, joka tuo kastikkeeseen happamuuden. Sekoita koko ajan.
4. Kun kastike on sakeaa, lisää suolaa ja mustapippuria myllystä. Jos hifistelet, lisää kaksi kuorimaveitsellä tehtyä palaa appelsiinin kuorta. (Niitä ei syödä, vaan ne antavat vain makua.) Mausta rohkeasti.
   - Meikäläisen "rohkeasti" tarkoitti kuivaa basilikaa ja oreganoa. Ehkä ensi kerralla kokeilen vaikka kanelia.
5. Ota kastike sivuun, sekoita joukkoon 0,5 desilitraa parasta neitsytoliiviöljyä mitä saat. Älä keitä enää. Se tuo täyteläisyyden soosiin.
   - "Parasta neitsytoliiviöljyä mitä saat", taas aika suhteellinen käsite... Eli sitä mitä sattuu kotona olemaan.
6. Sekoita kastike esimerkiksi keitetyn spagetin joukkoon heti, kun pasta on valutettu. Siis heti. Ei päälle, vaan sekaisin!

10 kultaista leivontaniksiä

Nämä näppärät niksit olen kirjannut ylös jonkun jälleen kerran epäonnistuneen leipomuksen jälkeen, ja täydentänyt listaa kokemusten karttuessa. Ainakin kohdat 1-4 ovat Ihme Emännän keittiössä käytössä lähes aina, myös viime päivien vieraat ovat saaneet niistä jälleen osansa.  Muillekin on ollut käyttöä useamman kerran, ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Näillä vinkeillä jännitys säilyy ja lopputulos ei ole koskaan taattu!

1. Kokeile aina jotain uutta ohjetta, varsinkin kun on tulossa tärkeitä vieraita. Näin varmistat kahvipöydän puheenaiheen ja annat luovan vaikutelman. 
2. Tee aina tarjoilut vasta juuri ennen h-hetkeä, niin ovat varmasti tuoreita. Kyllä vierailla on aikaa odottaa, ja seurustellessa ehtii hyvin samalla siivoilla keittiön kaaosta. 
3. Älä koskaan noudata ohjetta, sovella aina jotain omaa kivaa. Paljon jännempää. 
4. Jos joku aine puuttuu, ei se niin tarkkaa ole. Korvaa jollain muulla tai jätä pois. Tai tee jotain ihan muuta. 
5. Turhalta tuntuvat työvaiheet voi jättää väliin. Esimerkiksi monet taikinat ovat parempia raakana, miksi siis pitäisi paistaa? 
6. Munankuoren palaset antavat taikinaan terveellisen kalkkilisän ja ratisevat mukavasti hampaissa. 
7. Muista että itsetehdyssä kuuluu olla "käsintehdyn leima". Ja mitä surkeampi ulkonäkö, sitä positiivisempi yllätys on hyvä maku! 
8. Älä turhaan vilkuile kelloa ja vahdi uunin vieressä, kyllä sen haistaa koska on valmista. 
9. Selvitä etukäteen miten saat palovaroittimen pois päältä. Vinkuna alkaa aika pian ottaa aivoon. Huom. Älä ota pattereita pois tai heittele esineitä palovaroitinta päin, koska sille voi olla joskus oikeaakin käyttöä. 
10. Pidä aina kaupan pakasteleivonnaisia pakastimessa, ne pelastavat surkeimmankin leipurin. Saat vastaleivotun tuoksun kotiin vähemmällä vaivalla, ja pienellä tuunauksella on helppo uskotella leipomusten olevan itse tehtyjä.

Karjalanmöykyt

Uudenvuoden synttärijuhlien tarjoilut onnistuivat kokonaisuudessaan suorastaan ihmeen hyvin, pakastekarjalanpiirakoita myöten. Juhlien tuoksinassa unohdin kuitenkin paketin piirakoita ulos. Parin päivän päästä asia muistui mieleen, ja löysin terassilta sulaneen taikina-riisipuuroklöntin. Ensisilmäyksellä klöntti näytti vielä koostuvan karjalanpiirakoista, mutta alkaessani irrotella piirakoita toisistaan, totesin mönjän vain venyvän joka suuntaan. Niinpä sitten erottelin klöntistä epämääräisiä taikinamöykkyjä, jotka iskin pellille ja uuniin 20 minuutiksi.

Ulkonäkö oli karu, mutta maku päihitti jopa alkuperäisen! Möykyistä tuli sisältä pehmeitä, päältä rapeita. Kovan ruiskuoren sijaan ulkokuoresta tuli suutuntumaltaan mukavan nystyräinen ja tasaisen rapsakka. Maistuivat myös valikoivalle taaperolle, joka yleensä syö karjalanpiirakasta vain keskiosan.

Ehkä kokeilen tätä metodia muihinkin pakasteleivonnaisiin. Uniikki ulkonäkö luultavasti harhaanjohtaisi myös vieraat luulemaan, että leivonnaiset ovat ihan itse tehtyjä!

Tähdellinen pala kakkua

Yleisön pyynnöstä (eli parin fb-kaverin varomattoman kommentin johdosta), tästä alkavat Ihme Emännän julkiset seikkailut taloudenhoidon ihmeellisessä maailmassa! Aloitan asiaankuuluvasti kakkupostauksella, koska kyllähän jokaisella arvonsa tuntevalla ja aikaansa seuraavalla Emännällä pitää olla oma kakkublogi. Jatkossa tulette kuitenkin näkemään täällä jotain ihan muuta. Luultavasti huonon huumorin sävyttämiä kokeellisia keittiöihmeitä, laiskalle luonteelle sopivia kodinhoitoniksejä, ehkä myös muuta lapsiperheen kaunistelematonta arkea ilman turhan tiukkaa pipoa. Saattaapa jotain ekohörhöilyäkin joukkoon lipsahtaa. Tai voi olla, että tämä läpänheitosta keulimaan lähtenyt Jopo jää kuopimaan lähtökuoppiinsa, koska harrastukseni tuppaavat olemaan varsin kausiluonteisia.

Ja sitten The Kakku. Osoitus siitä, että meikäläisenkin keittiössä tapahtuu joskus ihmeitä. Tähänastisen elämäni upein leivontasuoritus Pikku Apulaisen 2-vuotissynttäreille uudenvuodenaatoksi. Tähtikakku, koska päivänsankari on parin kuukauden ajan laulanut Tuiki tuiki tähtöstä kerta toisensa jälkeen. Tunnustettakoon, että sokerikakkupohjan leipoi kyllä äitini. Itse tuskin olisin saanut pohjaa kohoamaan ja irtoamaan vuoasta, tai ainakin se olisi palanut, mutta ehkä joskus uskallan kokeilla vielä sitäkin. Täytteet ja toffeekuorrutus oli pöllitty yhdeltä tärkeimmältä kakkublogistien esiäidiltä, Kinuskikissalta. Valkosuklaatäytteeseen lisäsin vattuja - hyvä idea, hyvä minä! Koristelut kehittelin itse sokerimassasta, kaupan suklaatähdistä ja kultahelmistä (siis niistä syötävistä, löytyy leivontaosastolta).

 

Koskaan ennen en ollut kuorruttanut kakkua kaulittavalla massalla, saatika tehnyt moista möhnää itse, joten toki tämänkin luomuksen teossa oli pari yllätysmomenttia.

Täydennyksiä alkuperäiseen kuorruteohjeeseen:

• Älä surffaa netissä toffeiden sulaessa kattilassa, paitsi jos haluat että tökötissä on tummanruskeita pilkkuja.
• Tummanruskeat pilkut ja muut rumat kohdat voi kätevästi piilottaa koristeilla. (Tässä siis syy, miksi kakku on niin runsaasti koristeltu.)
• Ohjeissa käsketään kaulitsemaan massa 3 mm paksuiseksi. Tasapaksun levyn teko oli hieman haasteellista Pikku Apulaisen kanssa, enkä tiedä miten se muutenkaan on mahdollista. Kaulitsin kuorrutteen turhan ohueksi, yhdeltä reunalta niin ohueksi, että jouduin taittamaan reunan kaksinkerroin. Mikä ei ollut hyvä idea, kaulittu töhnä ei enää sulautunutkaan levyyn nätisti. Joten tähän reunaan tuli outo läntti ja vähän isompi tähti koristeeksi.
• Apukäsille on käyttöä tahmalevyn nostamisessa kakun päälle. Mutta mielellään vähän vanhemman kuin 2-vuotiaan kädet.

Epäilyksistä huolimatta hieno siitä kuitenkin tuli ja sai kehuja myös maustaan! Erityisesti toffeemassa oli herkkua. En kuitenkaan vieläkään aio leipoa kakkuja ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi...