Villi vihersmoothie vuohenputkesta

On taas se aika vuodesta, kun rikkaruohot alkavat rehottaa ja vuohenputket valtaavat puolet pihastamme. Niitä vastaan taistelu on turhaa ajanhukkaa, joten parempi suhtautua näihinkin rehuihin ystävällismielisesti. Eli pihaammehan koristaa trendikkäästi satoisa villivihanneskasvimaa! Kas kuinka kätevää, kun yrtit ja salaatit kasvavat pihalla ihan itsekseen.

Villivihannesten keräilyssä toki kannattaa muistaa, että varmasti tietää mitä on keräämässä, ja keruupaikka kannattaa valita vähän kauempaa kuin ojanpientareelta koiraterveisten ja katupölyn keskeltä. Parhaimmillaan kasvit ovat mahdollisimman nuorina ja heleän vihreinä, raikkaan kesäsateen jälkeen.

Varoitus! Vuohenputki on mahdollista sekoittaa joihinkin myrkyllisiin kasveihin, joten tämän reseptin (no okei, kaikkien reseptieni) noudattaminen omalla vastuulla! Lisää tietoa vuohenputkesta ja muista villivihanneksista mm. Villivihannekset-oppaasta. Oppaasta lainattua:

"Vuohenputki parantaa ruoansulatusta, virtsarakkovaivoja, suolistohäiriöitä ja peräpukamia. Kasvilla voidaan hoitaa myös kihtiä, reumaa, reumaattisia vaivoja ja lonkkavaivoja. Kasvia pidetään kaikenlaisia kolotuksia rauhoittavana yrttinä, jolla on myös hermoja rauhoittava vaikutus."

Joten ei muuta kuin kolotuksia ja hermoja rauhoittamaan! Jo muutamana keväänä olen tehnyt vuohenputkista herkullista piirakkaa, mutta nyt inspiroiduin tekemään Kemikaalicocktailin basilika-pinaattismoothiesta oman vähän villimmän version, niistä aineksista mitä sattui kotoa löytymään. Eli basilika vaihtui sujuvasti vuohenputkeksi, kookosvesi kookosmaidoksi, rahka turkkilaiseksi jogurtiksi ja homehtunut inkiväärinpala lensi roskiin. Pinaatin tilalle olisi varmasti käynyt näppärästi nokkonen, mutta niitä ole tullut kerättyä. Vuohenputket huuhtelin ensin kiehuvalla vedellä, mutta sen voi skipata, jos haluaa säilyttää vitamiinit parhaiten tallella. Kiehuva vesi tosin nostaa ylimääräiset ötökät helpommin pintaan, mutta jos pieni proteiinilisä ei haittaa, kylmälläkin vedellä huuhtelu riittää... Jos rikkaruohot pelottavat, tämän voi tosiaan tehdä basilikastakin, tai jos ei siitäkään välitä, niin vaikka salaatista saa varmaan ihan kelvollisen miedomman version.

Vuohenputki-pinaattismoothie

• n. 5 dl tuoretta vuohenputkea (tiiviisti pakattuna pari kourallista)
• 3 kuutiota pakastepinaattia
• banaani
• päärynä
• 100-150 g turkkilaista jogurttia
• 1-2 dl kookosmaitoa
• n. 2 dl omenamehua
• 1 rkl limen mehua

Kaikki ainekset blenderiin ja surautetaan sekaisin, parasta heti nautittuna.

Lopputulos muistutti pinaattikeittoa, mutta maku onneksi ei. Raikas, pehmeä, makea, yrttinen samaan aikaan, kerrassaan herkullista! Jopa Pikku Apulainen tykkäsi ja pyysi monta kertaa lisää, eikä Ihme Mieskään vastustellut. Ihme juomaa siis! Täytyy jatkossakin muuntaa rehut ja salaatit nestemäiseen muotoon, niin uppoavat nirsommillekin.

Tip top tippaleivät

Vappu meni jo, mutta tadaa, tässä elämäni ensimmäiset tippaleivät!

 

Pari vuotta sitten päätin tehdä elämäni ensimmäisen kerran munkkeja, ja lopputulos oli tämä:

Projektiin liittyi myös sulanut reikäkauha, joten nämä tekeleet ja kulhollinen taikinaa päätyivät roskiin. Varoituksen sanana siis, ÄLKÄÄ kokeilko "Nopeat munkit" -reseptiä. Taikinan teko voi olla nopeaa, mutta siihen se ilo sitten loppuikin... No, hyvät naurut näistä saatiin ja muovinsekainen rasvankäry kämppään luomaan vapputunnelmaa, onneksi oli pakastemunkit kaiken varalta ostettuna.

Seuraavana vuonna suosin perinteistä reseptiä ja sain äidiltä metallisen reikäkauhan sekä paistoapua, jolloin yritys onnistui jo näin hyvin:

Tänä vappuna piti siis jo saada lisää haastetta, joten päätin kokeilla tippaleipiä. Halusin tietää, voisivatko ne itsetehtynä maistua paremmilta kuin kaupan kuivuneita matokasoja muistuttavat mauttomat kikkareet. Vappuaatoksi en ehtinyt, mutta lumisateisena vappupäivänä oli aikaa vihkiytyä asiaan. Resepti ja yksityiskohtainen paisto-ohje löytyivät Kinuskikissalta. 

Olin jopa niin huolellinen, että kokosin kaikki ainekset valmiiksi (ei ole tainnut tapahtua koskaan ennen??). Tai no ei se nytkään ihan onnistunut, suola unohtui...

Tein puolikkaan annoksen, josta tuli n. 10 valmista tippaleipää, lisäksi pari testi- ja maisteluversiota. Tässä alkuperäinen ohje puolitettuna, tosin mausteita tuplamäärä, koska halusin että tippaleivät maistuvatkin joltain.

Taikina:
2 munaa
1/4 dl sokeria
1-2 tl sitruunan kuorta raastettuna
1 dl kevytmaitoa (Laitoin myös kermapurkin jämät)
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa (Unohdin tämän, lisäsin taikinaan kesken paistamisen...) 
(Seuraavalla kerralla voisi lisätä myös vaikka kanelia ja kardemummaa?)

Paistamiseen:
kookos- ja/tai rypsiöljyä (kattilan koosta riippuen 1/2-1 litraa)
Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin rypsiöljyä, mutta edellisvuoden onnistuneet munkit paistettiin kookosrasvassa, joten en uskaltanut vaihtaa. Kuulemma kookosrasva kestää paremmin kuumuutta, ja antaa ehkä rapsakamman koostumuksen ja mukavamman maunkin.

Pinnalle:
tomusokeria (tai esim. sokeri-kaneli-inkivääri-seosta)

Välineet:

kattila + kansi mahdollisen tulipalon tukahduttamista varten
grillipihdit
tyhjä ketsuppipullo tai pursotinpussi
tyhjä ananaspurkki, josta poistettu pohja, kansi, paperi ja liimajämät
(mielellään myös reunan jäänteet taivutettuna sisäänpäin)

(lämpömittari, mielellään laserkäyttöinen!)

(metallinen reikäkauha, ei välttämättä tarvitse, pihdeillä pärjää)

Taikinan teko oli helppoa: Munat vispilällä rikki, maito, sokeri ja sitruunankuori joukkoon, leivinjauhe jauhojen sekaan ja jauhojen vispaus taikinaan. Ihan siis perinteisellä kierrevispilällä, ei tarvinnut edes vatkainta kaivaa. Tosin sillä ehkä saisi jauhot sekoamaan helpommin ilman kökköjä. Jauhojen sekoituksen lisäksi haastavin osuus oli sitruunan raastaminen. Kunnon pesu tiskiaineella ja -harjalla toivottavasti irrotti isommat myrkkyjäämät kuoresta, luomusitruuna olisi tietysti ollut parempi vaihtoehto.

Taikinan laitoin pursotinpussin sijasta tyhjään ketsuppipulloon, joka oli odotellut viimeisten tippojen syöjää jääkaapissa jo tovin. (No okei, en itse keksinyt, mutta nerokasta silti!)

Sitten kookosrasva sulamaan kattilaan. Rasvaa piti olla sen verran, että se jää vähän ananaspurkin yläreunaa alemmaksi. Kattila piti siis vaihtaa pienempään, koska rasvaa oli ihan liian vähän. Parin litran kattilaankin piti lisätä kookosrasvan sekaan vielä reilusti rypsiöljyä, jotta määrä riitti.

Mutta sitten se suurin ongelma kuuman rasvan kanssa touhutessa: Mistä tiedän koska rasva on tarpeeksi kuumaa, mutta ei liian kuumaa?? Huutelin taas Ihme Miehen hätiin, ja sieltä löytyikin heti paras apu: laserilla toimiva lämpömittari! Tämä se vasta nerokas keksintö onkin, hiiteen leipäpalalla testailut ja paistimittarit, kunnon tekniikkaa sen olla pitää! Kun mittari näytti 170-180 astetta, laitoin kattilaan ananaspurkin, josta oli poistettu kannen lisäksi myös pohja.

Sitten päästiin vihdoin taikinan pursotteluun. Puristin taikinaa pullosta ananaspurkkiin sopivasti mutkitellen, jolloin rasva alkoi kuohua siihen malliin, etten uskaltanut kovin paljon laittaa. Ekat yritelmät olivat siis aika ohuita kiemurakasoja. Mutta uskalluksen lisääntyessä kikkareet alkoivat jo muistuttaa enemmän tippaleipiä. Sopiva paistoaika riippuu taikinan määrästä ja rasvan kuumuudesta, kaipa siinä muutama minuutti meni per läjä. Sitten kun alkoi näyttää riittävän ruskealta molemmin puolin, nostin tekeleen talouspaperille kuivumaan.

Taikinaköntin irrottaminen ananaspurkista oli jokseenkin hankalaa pujottelua. Näppärämmän kannattaa siis taivutella ne pienet kannen ja pohjan reunat pois tieltä ennen paistamista. Tai leikata muotti vaikka metalliputken pätkästä?

Paistaminen oli aika hauskaa puuhaa! Vaikka vähän rasva roiskuikin, palovammoilta, tulipalolta ja muilta isommilta haavereilta säästyttiin tällä kertaa. 

Tomusokeri oli loppu, joten kierittelin tippikset vappuaaton cronitseista jääneessä sokeri-kaneli-inkivääri-seoksessa, se antoikin mukavan säväyksen. (Cronitseista kiitos Tiina K:lle! Kätevää kutsua vieraita, jotka leipovat itse paikan päällä...) Vaniljakastike täydensi makunautinnon, myös suklaakastike tai -kuorrute olisi varmaan sopinut hyvin.

Maku oli kyllä eri luokkaa kuin kaupan matokasoissa, hyvin tekivät kauppansa. Myös vaihteleva koostumus oli mukava lisä, ohuet kohdat olivat rapeita, paksummat pehmeämpiä. Näitä täytyy tehdä toistekin! Jos vaikka halloweeniksi tehtäisiin matoja, tai uutena vuotena tinan valamisen sijaan ennustettaisiin tippaleivistä?

Nöyhtähirveä cokiksessa

Viime sunnuntaina yllätin itseni taas tekemästä trendiruokaa! Tosin tämä trendi taisi alkaa joskus pari vuotta sitten, joten varsinaisesta edelläkävijyydestä ei voi puhua... Esikuvana tässä lihaluomuksessa on siis "pulled pork", vedetty possu eli nyhtöpossu suomalaisittain. Inspiraatio riistaversioon lähti siitä, että kotiapulaisemme nimeltä kukaan ei ollut taaskaan muistanut ostaa mitään kunnon ruokaa, mutta pakastimesta putoilee kaikenlaista lattialle kun oven avaa. Eli päätin tyhjentää pakastinta pari vuotta vanhan 1,5 kg:n hirvipaistin verran. Otin siis paistin sulamaan yöksi tiskipöydälle.

Ihme Mies koki pienen shokin aamulla löytäessään keittiöstä miltei murhapaikkaa muistuttavan näyn: Paistin pussi oli vuotanut, joten veret olivat valuneet pussista pitkin keittiön tasoa, lattialle asti. Valitettavasti tästä vaiheesta ei tullut otettua kuvaa, Ihme Mies oli kerrankin sen verran tehokas siivoustoimissaan. Nyt jännityksellä odotetaan, selvittiinkö säikähdyksellä vai pitääkö ryhtyä remonttihommiin, jos keittiö alkaa haista raadolle.
Tämän tarinan opetus: Sulata liha (ja mielellään muutkin pakasteet) reunallisessa astiassa.
Asian luulisi olevan jo hallussa, sillä pakastelihaa meillä syödään aika paljon Ihme Miehen ja isäni metsästysharrastuksen vuoksi, ja muutaman kerran olen saanut pyyhkiä verilammikoita jääkaapin hyllyltäkin. Mutta kun ei niin ei...

Itse en sentään tällä kertaa ollut niin kekseliäs, että olisin tajunnut yhdistää hirveen cokista, kun en yleensä cokista edes juo. Googlella päädyin siis pöllimään reseptin Kaikki äitini reseptit -blogista. Hommiin siis. Tosin tällä kertaa hommiin joutui Ihme Mies, sillä korvatulehdusta poteva Pikku Apulainen ei suostunut liikahtamaan sylistäni. Joten käskytin vieressä istuen, ihan mukava kokkausmuoto! Tai no, jos kyseessä olisi ollut yhtään monimutkaisempi resepti, keittiössä olisi kypsynyt aterian sijaan todennäköisesti mehevä perheriita. 

Pikaohjeistus:

1. Kuivaa sulanut paisti talouspaperilla (kevyesti painellen, vastauksena Ihme Miehen kysymykseen ”Eikö siitä irtoa nöyhtää?”)
2. Hiero lihan pintaan suolaa (no, jonkun verran). 
3. Paista liha pikaisesti pannulla, ruskista kevyesti kauttaaltaan (mutta älä kovasti kärvennä).
4. Heitä paisti pataan, kaada joukkoon 2 dl lihalientä, 1 dl soijakastiketta, 10 mustapippuria ja sopivasti cokista (tavallista sokeriversiota), niin että liha peittyy. Liemi olisi tosin kannattanut ehkä sekoittaa ja kuumentaa ensin paistinpannulla, niin kypsyminen olisi ollut edes vähän nopeampaa.
5. Kansi kiinni ja paisti uuniin 150 asteeseen ainakin 6 tunniksi. (Tai voi kypsentää myös hellalla alkuperäistä ohjetta noudattaen.)

Mitään pikaruokaa tämä ei siis ole, mutta vastineeksi veden kielelle nostattavasta tuoksusta saakin nauttia koko päivän. Kannattaa muuten kurkata pataan välillä, sillä nestettä haihtuu yllättävän paljon, vaikka kansi onkin kiinni. Ihmeekseni tajusin sen tehdä, ja ehdin kääntää paistin ja lisätä nestettä ennen pahempaa kärähdystä. Vähän pinta mustui, mutta mitäpä tuosta, enemmän aromia... Tältä se sitten näytti uunista ulos tullessaan:

Liha hajosi melkeinpä itsestään jo padasta nostaessa, joten isompaa nyhtämistä tai vetämistä ei edes tarvinnut tehdä sopivan muhjun aikaansaamiseksi. Kevyesti haarukalla harottuna liha näytti tältä:

Maku oli varsin mainio, vaikka onhan hirvi kuivempaa kuin possu, ja odotin kyllä cokiksen maistuvan enemmänkin. Tällä kertaa noudatin ohjetta niinkin orjallisesti, että plagioin jopa lisukkeet: marinoitua punasipulia ja majoneesia. Toki vähän sovellettuna. Nämä sainkin jo tehdä itse, hermo tuskin olisi kestänyt enää näidenkin ohjeistamista sivusta katsellen.

Marinoitu punasipuli
1 iso tai pari pientä punasipulia
1/2 dl puolukkaviinietikkaa
(Ikeasta, tai jotain muuta viinietikkaa, mitä nyt sattuu olemaan)
2 rkl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl rypsiöljyä
jauhettua mustapippuria

Kuori punasipuli ja leikkaa se ohuiksi suikaleiksi. Laita etikka, sokeri ja suola kulhoon ja sekoita. Kuumenna seos vaikka mikrossa, niin että sokeri sulaa, lisää sipulit. Lisää joukkoon öljy ja pippuri. Anna maustua sen aikaa kuin nyt sattuu aikaa olemaan, muutama minuuttikin riittää, mutta ei tunneista tai päivistäkään haittaa ole. Laita kuitenkin välillä kylmään, jos aiot marinoida pidemmän ajan.

Majoneesi ansaitseekin ihan oman juttunsa, palaan asiaan myöhemmin. Tällä kertaa majoneesi sai mausteeksi tuliaisiksi saadun mustaherukkasinappipurkin jämät (luit oikein, mustaherukkasinappi?!).

 

Nämä herkut tungettiin parin Oltermanni-siivun kera kaupan hampparisämpylän väliin, ja lopputulos oli dramaattisesta alusta huolimatta varsin mallikelpoinen:

Palanpainikkeeksi vielä tietysti cokista. Huhhuh, kyllä maistui! Nyt vaan pitäisi vielä keksiä, mitä siitä lopusta lihasta tekisi, kun ei kai koko viikkoa viitsisi hampurilaisiakaan syödä? Osa päätyi jo takaisin sinne pakastimeen, jonne ei kyllä edelleenkään mitään olisi mahtunut...

Kanalihasoppaa ja vuosikerta-aarteita

Tässä päivänä eräänä päätin tehdä kanakeittoa (Taisi olla muuten elämäni ensimmäinen kerta, mistä lie tällainenkin mullistava ajatus päähäni pälkähtänyt!), ja siihen olisi tarvinnut kasvis- tai kanaliemikuution. Olin aivan varma, että kaapista sellaisia löytyy, joten ei muuta kuin penkomaan. Ja penkomaan. Lopulta kuiva-ainekaappi oli tyhjennetty tavarasta, eikä siellä niitä hemmetin kuutioita tietenkään ollut. Mutta keittiön taso sen sijaan oli täynnä epämääräistä pakettia, pussukkaa, rasiaa ja purnukkaa. Joukosta löytyi kyllä lihaliemikuutioita, lihafondia ja kalafondia, mutta jotenkin pihvin- tai kalanmakuinen kanakeitto ei ajatuksena houkuttanut. Ratkaisin ongelman viskomalla soppaan sekalaisia mausteita, soijakastiketta, ja, no, lihaliemikuution, kun ei se muuten meinannut maistua miltään. Silppusin sekaan myös nahistuneen paprikan, ja ihan hyvää siitä lopulta tuli. Aurinkokuivatun tomaatin makuinen tuorejuusto toi sopivan lisäsäväyksen, eikä lihaliemikään liikaa maistunut. Alkuperäinen ohje täällä.

Mutta edelleen ratkaistavana oli toinen ongelma, se keittiön taso täynnä ruokaroinaa. Ajatuksena kyllä on ollut, kerran jos toisenkin, siivota kuivaruokakaappi, mutta jotenkin se on ”vähän jäänyt”. Nythän siihen tarjoutui oiva tilaisuus, ongelmasta tulikin mahdollisuus, kuten usein sattuu käymään. Tartuin siis rohkeasti haasteeseen ja aloin inventoida ruokakasaa. Tästä sukeutuikin yllättävä seikkailu, ja mieleen virisi monia mukavia muistoja vuosien varrelta! Joukosta löytyi mm.

• paellamaustepurkki Tunisiasta vuodelta 2005
  (En ole ikinä tähän mennessä tehnyt paellaa, joten en jättänyt purkkia odottamaan sitä ihmettä seuraavaa yhdeksää vuotta.)
• tryffeliöljyä Kroatiasta vuodelta 2007
  (Mihin tätäkin oikein pitäisi käyttää?...)
• suklaalevy Italiasta vuodelta 2009
  (100% tummaa suklaata, niin tujua etten ole uskaltanut edes avata.)

Lisäksi löytyi mm. punajuuriviipaleita, säilykemaisseja ja yrttisuolaa, joiden parasta ennen -päiväykset vuodelta 2010. Voiko suola edes vanhentua?? Sekä lukuisia keksipaketin jämiä ja monta erilaista suklaalevyä. Joten ei meillä näköjään ihan mahdottomia herkkuhiiriä asusta, kun olivat niin hyvin säilyneet. Tällä kertaa joukosta ei löytynyt edes hiirtä pienempiä eläviä. Kerran nimittäin matkatuliaisten mukana oli tullut mukavia munia, joista oli kehittynyt pikku perhosia. Ei kylläkään mitään kaunokaisia, joten saivat lähdön aika äkkiä.

Onhan se kuitenkin hyvä olla jotain kaapissa maailmanlopun varalle, joten pari vanhaa säilykepurkkia sai edelleen jäädä jököttämään paikoilleen. Myös joitain erikoisuuksia jätin vielä odottamaan kohtaloaan, kuten Meksikosta vuonna 2006 tuodun agavesiirapin. Parasta ennen -päiväys varmasti jo mennyt, mutta ei kai se voi pilaantua? Sitä en kyllä tiedä, mihin sitä aion käyttäää... Mutta mitä ihmettä voi tehdä paketillisella suolattomia riisikakkuja? Olen ostanut ne joskus Pikku Apulaisen syöntiharjoitteluja varten, mutta eivät saavuttaneet suurta suosiota. Ei ihme, kuka nyt styroksia söisi. Mitä jos dippaisi ne suklaaseen? Vai voisikohan niistä askarrella jotain? Eristysmateriaalia barbitaloon tai jäälauttoja leikkipingviineille? Entä mihin voi tunkea kolme purkkia hillosipuleita?

Tässä vielä kuva lopputuloksesta. Ei vieläkään mikään järjestelmällisyyden huippu, mutta nyt siellä on jopa tyhjä kolo, eikä mitään putoa päälle kun avaa oven! Jos joku muuten ihmettelee, missä ovat jauhot, puurohiutaleet sun muut tykötarpeet, niin voin kertoa, että se varsinainen kuivaruokalaatikko on vielä siivoamatta....

Hieman jäi omatuntoa kolkuttamaan, että heitin tarpeettomiksi todetut eväät roskikseen, jätevuoria ja metaanipäästöjä kasvattamaan. Olisihan niillä voinut ruokkia vaikka lähitienoon eläinkuntaa, mutta ajattelin että naapurit eivät välttämättä ilahtuisi ajatuksesta. Kunnon kompostoria emme edelleenkään omista, hyi meitä! (Linkki ei ole maksettu mainos, mutta jos joku jolla on suhteita Biolaniin sattuu lukemaan tätä, niin tänne saa lähettää sellaisen "koekäyttöön"...)

Kokemus oli kuitenkin sen verran antoisa, että sen inspiroimana aion jatkaa kaappien ja laatikoiden siivousurakkaa, ehkä, joskus. Tähänkin operaatioon meni pari iltaa, joten täytyy vähän huilia välillä. Tai ei nyt vieläkään ihan valmista tullut, pari purkkia odottaa tiskipöydällä tuhoamista.

Mutta koskaan ei voi tietää, minkä oven takana lymyää seuraava seikkailu!

Somesoosia ja nilviäispastaa

Tästä ei ole tarkoitus tulla mikään trendiruokablogi, mutta Iltalehden inspiroimana ja pää taas tyhjänä ruokaideoista innostuin tarttumaan viimeisimpään somekokkauksen villitykseen. Päätin siis eilen testata Henri Alénin #soosia, joka on tyhjentänyt kauppojen hyllyt tomaattimurskasta. Töistä tullessa kurvasin Lidlin kautta, siellä tomaattimurskaa ainakin oli vielä.

Tämänkin näennäisen helpon sapuskan tekoon liittyi hieman haasteita. Tomaattimurska oli väärän merkkistä, eikä varmaankaan täytä gourmet-kokkien vaatimuksia, ja sipuleita laitoin liian vähän. Tajusin nimittäin kesken kaiken, että pitäähän tätä huomiseksikin riittää, ja heitin sekaan toisenkin tomaattipurkin. Jonka seuraavaksi lappasin takaisin purkkiin, koska huomasin että sitä piti laittaa alkuvaiheessa vain puolet. Punaviiniä en raaskinut tätä varten tiistai-illan ratoksi avata, joten korvasin sen desillä tummaa balsamicoa, mikä taisi olla vähän liikaa... Ja lopuksi öljy ei meinannut millään seota soosiin. Ihme Miehen kommentti "Mikä sitä vaivaa??" ei varsinaisesti nostattanut suuria onnistumisen tunteita, saattoi jopa kirvoittaa pienen ruman sanan. Lopputulos näytti nimittäin lähinnä öljyssä lilluvalta raa'alta jauhetulta maksalta:

Mielenkiintoisin osa tätä ateriaa oli kuitenkin Lidlistä löytämäni tuorepasta (meinasin kerrankin vähän hifistellä perus-spagetin sijaan), jonka tuoteselosteessa mainitaan "Saattaa sisältää pieniä määriä nilviäisiä."!? Toivottavasti ei eläviä, en ihan niin tuoretta pastaa halua?? Siis kyllähän globaalin ruokatilanteen kannalta olisi hyvä oppia syömään selkärangattomiakin elukoita, mutta pasta pastana kiitos! Pähkinän tms. jäämät vielä menee, mutta että NILVIÄISIÄ?
Lisäys 9.1. Joku muukin on asiaa ihmetellyt, ja täältä löytyy selitys...

Noh, uskaltauduin kuitenkin keittämään tuorepastan. Tietysti liian pienessä kattilassa, joten vähän kiehui yli. Ateria päätyi vihdoin lautaselle asti, ja näytti sittenkin ihan syömäkelpoiselta:

Omia ja Pikku Apulaisen makuhermoja soosi ei erityisemmin kutkuttanut, liekö syy liian balsamicon vai vääränmerkkisen tomaattimurskan, tai jonkun ihan muun. Mutta Ihme Miehelle maistui, ainakin lihapullien kera. Ehkä kokeilen vielä joskus ihan ohjeen mukaan, mutta sanoisin että kyllä se kuuluisa avokadopasta on parempaa! Tässä vielä resepti talteen vastaisuuden varalle:

Tomaattisoosi à la Henri Alén
täydennykset by Ihme Emäntä

1. Yksi purkki Mutti-tomaattimurskaa, tai muuta "hyvänmerkkistä" murskaa.
   - Tai sitten ihan vaan sitä mitä sattuu kaupassa olemaan. Huhujen mukaan tomaattimurskaa voi valmistaa myös itse!
2. Yksi pieni sipuli
   - Mikä on "pieni"?
3. Kaksi pientä valkosipulin kynttä
   - Edelleen, mikä on pieni??
4. 0,6 desilitraa oliiviöljyä
   - Tämä sisältää myös paistamiseen tarvittavan öljymäärän. En tajunnut.
5. 0,5 teelusikallista sokeria
   - Laitoin aika paljon enemmän, kun se balsamico oli niin hapanta.
6. Halutessasi appelsiinin kuorta ja punaviiniä 0,5 desilitraa
   - No, en halunnut kumpaakaan kun ei ollut, tilalle liikaa balsamicoa.

1. Kuullota hienonnettua sipulia ja valkosipulia pitkään öljyssä. Vähintään 10 minuuttia matalalla lämmöllä öljyssä. Näin rakennat makeuden.
2. Lisää mukaan sokeri ja tomaattimurskasta puolet. Anna hautua 10 minuuttia. Näin soosi makeutuu... Lisää sen jälkeen loppu murska ja vettä 2 desilitraa. Hauduta sekoittaen.
3. Pidä poreileva lämpö, jatka hauduttamista 15 minuutin ajan, ja lisää mahdollinen punaviini, joka tuo kastikkeeseen happamuuden. Sekoita koko ajan.
4. Kun kastike on sakeaa, lisää suolaa ja mustapippuria myllystä. Jos hifistelet, lisää kaksi kuorimaveitsellä tehtyä palaa appelsiinin kuorta. (Niitä ei syödä, vaan ne antavat vain makua.) Mausta rohkeasti.
   - Meikäläisen "rohkeasti" tarkoitti kuivaa basilikaa ja oreganoa. Ehkä ensi kerralla kokeilen vaikka kanelia.
5. Ota kastike sivuun, sekoita joukkoon 0,5 desilitraa parasta neitsytoliiviöljyä mitä saat. Älä keitä enää. Se tuo täyteläisyyden soosiin.
   - "Parasta neitsytoliiviöljyä mitä saat", taas aika suhteellinen käsite... Eli sitä mitä sattuu kotona olemaan.
6. Sekoita kastike esimerkiksi keitetyn spagetin joukkoon heti, kun pasta on valutettu. Siis heti. Ei päälle, vaan sekaisin!